Pentutreffit

Vietimme Riverando- ja Rochallor -kenneleiden yhteistä pentutapaamista lauantaina 12.11. Aamu alkoi trimmauksella ja vaikka tällä kertaa ei ollutkaan muita trimmattavia kuin Nuca niin yllättävästi siihenkin sai aikaa kulumaan, poika oli kasvattanut jo huomattavan määrän karvaa (aivan vääriin paikkoihin tietysti :)).

Varsinainen ohjelma alkoi aamupäivällä ryhmäjaolla springerit ja holskut. Springerit jaettiin vielä kahteen ryhmään, joista toiset aloittivat Hannan ohjaamana jälkiharjoitukset ja toinen ryhmä puolestaan Markon ja Villen opastamana noutoharjoitukset.



Allekirjoittaneelle "jäi" holskut, joiden kanssa aloittelimme pienellä jälkitreenillä ja jatkoimme muutamilla viestin ja haun alkuharjoituksilla. Lopussa pennut saivat leikkiä keskenään metsässä. Pikkuholskut suoriutuivat
tehtävistään varsin mallikkaasti ja täytyy sanoa että olin erittäin tyytyväinen, tästä on hyvä jatkaa!









Yläkuvassa vasemmalla jäljestää "Romeo", alhaalla vas. "Rusina". Ylh. oik. "Rotu" ja alh. oik. "Miro". Miro olikin jo vanha tekijä ja sai vaikeamman maaston ja pidemmän & hiukan vanhemman jäljen.



Kahvitauon jälkeen jatkoimme näyttelytreeneillä. Kävimme Hannan kanssa aluksi läpi springerin ja holskun esittämisen niksit, kuinka koiraa liikutetaan kehässä jne. Tämän jälkeen omistajat saivat itse harjoitella koirineen meidän kiertäessä ja tarvittaessa opastaessa.

Treenin jälkeen oli leikkimielisen Match Shown vuoro. Arvostelemaan saapui Päivi Aallonen Arrant-kennelistä. Päivi kasvattaa itse englanninspringerspanieleita, suursnautsereita sekä amerikancockerspanieleita ja han trimmaa työkseen omassa liikkeessään Lahden Aleksanterinkadulla. Tavallisesta mätsäristä poiketen osallistujat saivat myös kirjalliset arvostelut ja täytyy sanoa, että harvoin saa virallisesta näyttelystä näin pitkät ja yksityiskohtaiset arvostelut. Suurkiitokset Päiville!











Match show oli jaettu viiteen luokkaan: holsku-urokset ja -nartut, pikkusprinkut urokset / nartut, sekä isot springerit (pelkkiä narttuja). Jatkoon, eli BIS-kisaan pääsivät paras holsku, paras pikkuspringeri sekä paras iso springeri. Lisäksi palkittiin "paras pää", "paras handleri" sekä "iloisin hännänheiluttaja".















Match shown jälkeen pikkuhiljaa lopettelimme, Annika jakoi lopuksi BARF-infoa monisteina kaikille halukkaille. Suosittelen lämpimästi tutustumista aiheeseen! Kiitoksia Annikalle vaivannäöstä!

Tarkkaavaista yleisöä

Hannan, Villen ja Kristan kanssa jäimme vielä siivoilemaan ja kahvittelemaan. Omat koirat ainakin olivat aivan poikki pitkän päivän jälkeen, enkä usko että muutkaan ovat olleet sen pirteämpiä :)!

Kiitokset kaikille osallistujille!

BIS 1: "Rotu" -holsku omistajineen sekä tuomari Päivi Aallonen

BIS 2: "Nuca" -springeri omistajineen, joka oli myös päivän paras handleri!

Englannin reissu

Long time no see... eli aikaa on vierähtänyt siitä kun blogia viimeksi täyttelin. Hienot suunnitelmat päiväkirjan pidosta siis kariutuivat? Noh, yritetään jatkaa vaikka jokunen kuukausi onkin ollut väliä.

Mutta asiaan, eli tämänvuotiseen opintomatkaan joka tällä kertaa suuntautui Englantiin. Matkaseurana oli jälleen tietenkin kolleega Mäkelän Marjaana. Marjaanalla oli TAAS mukanaan KIRJA, jota hän ei tietenkään saanut luettua kuin sivun tai parin verran. Jotenkin sitä juttua aina riittää - niin mistäkö, no esimerkiksi koirista...

Matka alkoi vallan mukavalla lennolla Helsinki-Vantaalta Amsterdamiin. Laskeuduimme pilvien läpi ja hups - olimmekin yht´äkkiä lentokentällä. "Pilvet" olikin kunnon hernerokkasumu. Me luulimme olevamme vielä yläilmoissa ja odotimme kohta näkevämme Hollannin alavat maisemat, mutta maisemia emme ehtineet ihailla. Sumun ansiosta Shipholen kenttä oli jumissa ja jatkolentomme Birminghamiin neljä tuntia myöhässä. Jäipähän aikaa tutustua pikku hollannikkaisiin, tulppaaneihin ja tuulimyllyihin, mitä Amsterdamin kentän tax free shopeissa olikin runsaasti tarjolla. Kotona odottavat holskut saivat pienet puukengät (avaimenperät) kiinnitettäviksi kaulapantoihin. Toinen killutin on jo tätä kirjoitettaessa tietenkin kadonnut.

Aikaa jäi myös sen pohtimiseen kuinkahan nyt pääsemme Birminghamista Mickletoniin, jossa majapaikkamme sijaitsi. Junat kun oli etukäteen jo katsottu eikä tietenkään ollut hajuakaan seuraavista vuoroista... Piti myös ilmoittaa B&B:n emännälle, ettei turhaan tule Honeybournen asemalle vastaan, koska emme tule juuri sillä junalla.

Sumu kuitenkin hälveni ja matka jatkui. Birminghamissa hyppäsimme kentällä junaan ja suuntasimme keskusasemalle. Siellä infopisteessä meitä palveli Murmeliksi ristimämme sympaattinen vanhempi mies joka ystävällisesti mutta hitaasti etsi tarvitsemamme tiedot. Hän kirjoitti yksisormijärjestelmällä aivan antiikkisella tietokoneella ja tulosti meille kaikki paperille (hitaasti, mutta varmasti). Hiukan sekaanuusta aiheutti se, että Murmeli ilmoitti meidän täytyvän ehtiä Worchestershireen menevään junaan. Sikäläisellä murteella kyseinen paikkakunta lausutaan suurinpiirtein "Wuuster". Ehdimme pohtia asiaa vasta junassa, että olimmeko todella kuulleet ja käsittäneet oikein.

Parin junanvaihdon ja hikisen kassien raahaamisen jälkeen saavuimme pikkuruiselleHoneybournen asemapysäkille. Siellä meitä jo odottikin B&B:n emäntä Gene joka ystävällisesti oli lupautunut kuskaamaan meitä asemalle ja takaisin.

Genen ja Barryn B&B Brymbo (www.brymbo.com) on muuten aivan ihana paikka jota voin lämpimästi suositella mikäli joskus on tarkoitus lomailla Gloucestershiressä. Talo on kodikas, huoneet supersiistejä (siivooja kävi päivittäin) ja viihtyisiä, omistajapariskunta on erittäin ystävällinen ja avulias. Lisäksi Barry tietää kaiken alueen historiasta ja tuntee kaikki parhaimmat reitit. Hintaan kuuluva aamupala oli runsas ja mikäli ei halunnut perinteistä englantilaista aamupalaa, oli tarjolla muutakin. Minä kyllä pistelin hyvällä ruokahalulla pekonia, kananmunaa ja papuja heti aamusta... Oma lukunsa oli tee, jota tarjoiltiin iltaisin ja jonka sai nauttia takkahuoneessa ruusukupeista. Toki huoneissakin oli teen- ja kahvinkeittomahdollisuus. Kaiken kruunasi Brymbossa muuten perheen kolme flattia (+ pojan flatinpentu), jotka kylläkään eivät saaneet oleskella vieraiden puolella.

Brymboon oli majoittunut myös muita seminaariin osallistujia, mm. kolme irlantilaista, kolme brittiä sekä kaksi (kolme, yksi oli vasta pieni vauva) ruotsalaista. Yhteinen aamupala olikin mukava tapa tutustua muihin osallistujiin, koska itse paikan päällä tahti oli niin kiivas ettei jutustelulle aina jäänyt aikaa tauoillakaan. Etenkin englantilaiseen Kathleeniin sekä ruotsalaisiin Cillaan ja Lindaan (sekä pieneen Leo-vauvaan) tuli tutustuttua paremmin, koska heidän kanssaan kävimme syömässä paikallisissa pubeissa.


Seminaari - perjantai

Perjantai-aamuna herätimme ihmetystä kertomalla aikovamme kävellä seminaaripaikalle. Kyseessä oli siis viidentoista-kahdenkymmenen minuutin matka, josta suurin osa meni aivan ihanaa reittiä nummimaiseman läpi. Me taas ihmettelimme miten joku ei halua kävellä sitä reittiä :). Maisema oli kuin suoraan Herriotin kirjasta; suuria tammia ja laiduntavia lampaita.

Itse seminaari järjestettiin Kay Laurencen (www.learningaboutdogs.com) viihtyisässä koulutushallissa ("The Barn"). Aamu alkoi Kayn "Clicker Teaching" -luennolla, jolla melko lailla kiteytyi se, mihin (muun muassa) olimme oppia hakemassa: kuinka tehokkaammin opettaa ihmisiä opettamaan omia koiriaan sekä kuinka saada koirien omistajat ymmärtämään positiivisen vahvistamisen teho koirien koulutuksessa.

Samalla linjalla jatkoi Gale Pryor (Karen Pryorin tytär) positiivisen vahvistamisen merkityksestä ihmissuhteissa. Luennolta jäi erityisesti mieleen Galen kertomat tapahtumat lapsuudestaan, kuinka Karen oli "naksutinkouluttanut" häntä ja kuinka hän jatkaa samaa menetelmää omien lastensa kanssa. Kysymys ei siis ollut konkreettisesti naksuttimen käytöstä lastenkasvatuksessa, vaan positiivisen vahvistamisen käytöstä sekä ei-toivotun käytöksen huomiotta jättämisestä. Monia ajatuksia herättelevää varmasti useammallekin vanhemmalle, vaikka osa käytännössä vaikeasti toteutettavaa...

Kolmas luennoija Peter Sedgwick oli taas niitä helmiä, joiden vuoksi kannattaa matkustaa. Aiheena oli "Learning Barriers", eli tutustuimme ihmisten erilaisiin tapoihin oppia ja omaksua uusia asioita sekä niihin asioihin, jotka estävät opin menemisen perille. Erittäin mielenkiintoista, tätä olisi kuunnellut pidempäänkin. Normaalielämässä Peter kouluttaa lakimiehiä, mutta samat oppimisen teoriat tuntuvat pätevän meihin tavallisiin pulliaisiinkin.

Jos Peter oli helmi, niin seuraavana oli vuorossa todelliset timantit: amerikkalaiset Teresa McKeon ja Beth Wheeler, kilpavoimistelun valmentaja ja tanssinopettaja. Teresa ja Beth ovat kehitelleet TAGTeach -menetelmän (http://www.tagteach.com/), käytännössä he siis naksutinkouluttavat valmennettaviaan. Naksuttimen ääni, "Tag", merkkaa juuri oikean ajankohdan kun oppilas tekee oikein. Palkkana ei tule makupalaa :) vaan oppilaalla on eräänlainen helminauha (tagulator), jonka avulla hän voi laskea oikein menneet toistot. Saimme nähdä videopätkiä harjoituksista ja vaikka kuinka on naksutinkouluttanut koiria, oli aivan uskomatonta nähdä kuinka helposti ja nopeasti valmennettavat oppivat vaikeita ja pikkutarkkoja liikkeitä kun oikea suoritus merkattiin naksuttimella. TAGTeaching on ilman muuta tulevaisuuden juttu, siinä on potentiaalia monelle saralle, mutta ilman muuta ajatus alkoi lentämään kuinka tätä tekniikkaa voisikaan käyttää kouluttaessa koiranomistajia toimimaan oikein heidän kouluttaessa omia koiriaan... (itse asiassa sunnuntain workshopissa kokeilimme myös tätä, mutta siitä enemmän myöhemmin).

Perjantain viimeinen luento / demo oli Kay Laurencen "Progressive Social Development". Kay demonstroi kuinka harjoitella keskittymistä sekä samalla siedättää koiraa häiriöihin (esim. toinen koira) erilaisten fyysisten harjoitteiden avulla. Paljon tuttua asiaa, vaikutteita oli selvästi mm. TTouchista sekä tietysti positiivisen vahvistamisen perusperiaatteista. Kay käyttää usein naksutinta "Free Sheipaten", eli hän pääasiassa poimii käytöksen kun se sattuu kohdalle, eikä varsinaisesti muokkaa käytöstä askel askeleelta. Tämän koiran kohdalla ja tässä harjoituksessa se toimi vallan mainiosti. Ideana oli totuttaa nuori bokseriuros häiriöön (toinen koira, jota alussa symboloi "Scary Pony" eli pehmolelu) samalla kun se työskenteli kavalettiradalla.

Perjantain ohjelman loputtua suuntasimme takaisin majapaikkaan yhdessä Kathleenin ja border collie Jaken kanssa. Jake oli melkoisen urbanisoitunut (asuu Lontoossa), eikä vähääkään välittänyt ympärillä laiduntavista lampaista. Kathleenin hauskassa seurassa söimme taas Kings Armsissa ja saimme oppia englantilaisen ruoan saloista (mm. sen, että kunnon pudding-annoksessa on aina loads of custard). Pubiruoka on muuten erinomaista, aivan turhaan englantilaista sapustaa moititaan. Annokset ovat näyttäviä, ei pelkästään koonsa puolesta vaan esillepanoonkin on satsattu.

Seminaari - lauantai

Reilun aamupalan ja maalaisilmassa reippailun jälkeen olimme enemmän kuin valmiita ensimmäiselle luennolle, jonka veti belgialainen Geert de Bolster. Geert oli tehnyt meihin vaikutuksen jo edellisen vuoden Belgian matkalla ja samaan rauhallisen varmaan tyyliin hän esitteli meille aiheensa koirien aggressiosta ja sen hallinnasta. Myös Geertillä oli runsas videomateriaali, joka ilman muuta tuo mukavan lisän vaikka itse luentokin oli erinomainen. Kuitenkin on opettavaista ja mielenkiintoista seurata, kuinka joku toinen harjoittelee asiakkaidensa kanssa niitä samoja asioita, joita me täällä Suomessakin viikosta toiseen treenailemme. Videoilla keskityttiin melko lailla koirien väliseen aggressiiviseen käytökseen ja sehän on yksi suurimmista ongelmista täällä meilläkin. Olikin mukavaa todeta, että samat konstit siellä on käytössä ja toimii, eli ei sentään ihan hakoteillä olla - huh. Geertillä on erittäin selkeä ja looginen tapa lähestyä asioita, hän myös puuttuu ongelmiin joka tasolla, ei siis ainoastaan poiskouluta ei-toivottua käytöstä vaan pyrkii parantamaan koiran ja omistajaan välistä suhdetta. Sitä paljon puhuttua laumanjohtajuutta siis. Olipa ihanan huojentavaa kuulla, että positiivisen vahvistamisen nimeen vannova kouluttaja uskaltaa puhua johtajuudesta kun kuulijoina on enimmäkseen naksutinkouluttajia. Nykyään kun johtajuudesta vaikuttaa tulleen halveksittava pilkkasana. Asenne, joka ei ainakaan edistä koirien hyvinvointia mielestäni.

Geertin jälkeen oli vuorossa taas Gale Pryor, joka jatkoi edellisen päivän aiheesta, eli kuinka positiivisella vahvistamisella voi vaikuttaa ympäristöönsä. Gale viittasi tutkimuksiin, joita oli tehty mm. Vietnamissa kun kyliä oli autettu jälleenrakentamisessa sodan jäljiltä. Äitejä, joiden lapset olivat selvinneet muita paremmin puutteesta huolimatta oli haastateltu ja heidän selviämistekniikoitaan oli opetettu muille kylän äideille.

Lounaan jälkeen saimme kuulla ja nähdä koirien fyysisen kunnon huollosta. Kay luennoi ja demonstroi jo Belgiasta tutuksi tulleiden gordoninsettereidensä kanssa erilaisia liikkeitä ja venytyksiä. Koirien (etenkin harrastuskoirien) "toispuoleisuus" on tuttu asia, mutta siitä ei voi koskaan muistuttaa liikaa! Nyt saimme monia päteviä vinkkejä sekä lihasjännityksien ennaltaehkäisyyn että hoitoon, varmasti käyttökelpoisia sekä ongelmakoiratyössä että eri kursseilla. Ilman muuta tuli mieleen erilaiset käyttömahdollisuudet esimerkiksi näyttelykoirien kehonhallinnassa ja jopa liikkeiden parantamisessa, joten varokaa vaan näyttelyvalmennuskurssilaiset, joudutte koekaniineiksi :)! Näyttelykoirathan usein "unohdetaan" lihashuollon osalta, vaikka niillekin tekisi erittäin hyvää vetreytyä ja päästä stressijännityksestä eroon.

Lauantain päätti Suomenkin televisiosta tuttu Angela Stockdale. Angela on niittänyt mainetta saarivaltiossa etenkin aggressiivisesti käyttäytyvien koirien uudelleenkouluttamisessa. Angela olikin hyvin maanläheinen ja reippaan, mutta vaatimattoman oloinen, tyypillinen eläinten kanssa touhuamaan tottunut ihminen. Siinä missä Geert lähestyi käytösongelmia loogiselta kannalta, tarkasteli Angela asiaa emotionaaliselta kannalta. Ajatuksia herättävää ja mielenkiintoista, eikä voi kieltää etteikö Angelan opit olisi toimineet. Videonauhalle oli kuvattu onnistuneita tapauksia ja näytettiin myös, kuinka Angelan omat saksanpaimenkoirat auttavat koirien kielen opettamisessa.

Pää täynnä päivän oppeja suuntasimme Kathleenin sekä ruotsalaisten kanssa vaihteeksi läheiseen pikkukaupunkiin Chipping Campdeniin syömään. Olimme Marjaanan kanssa Kathleenin kyydillä (ruotsalaisilla oli lastenvaunu ja pääsivät B&B:n isäntäväen kyydillä) ja täytyy sanoa että hiukkasen pelotti pimeillä pikkuteillä, paikalliset ajavat aivan hurjaa vauhtia. Asiaa ei mitenkään auttanut se, että Kathleen kertoi ettei tosiaankaan ole tottunut lontoolaisena ajamaan pimeässä, koska kaikkalla on aina katuvalot. Perille kuitenkin selvittiin ilman kolhuja.

Seminaari - sunnuntai

Aivan liian nopeasti tuli sunnuntaiaamu! Yllättävän haikeissa tunnelmissa vaihdoimme aamiaispöydässä käyntikortteja ja yhteystietoja. Oli mukava tunne ajatella, että nämä ihmiset tekevät tätä samaa duunia kuin mekin ja painivat samojen ongelmien kanssa. Eli suomalaiset koirat eivät ole sen "hullumpia" kuin muutkaan ;) (Huom. ihanat asiakkaani, tätähän olen teille aina yrittänyt sanoa, teillä mukavia koiria joilla on tavallisia ongelmia ;)). Suurin osa porukasta oli sunnuntaina lähdössä, vain Cilla, Linda & Leo jäivät maanantaihin ja me ylellisesti tiistaihin saakka.

Sunnuntai oli workshop-päivä, mikä tarkoitti sitä, että useampi tapahtuma pyöri päällekäin. Aloitimme päivän seuraamalla Geertin IPO-Mondioring -workshopia ja se kannatti. En ole mikään suojelun harrastaja (tosin ei minulla mitään ole sitä vastaankaan), mutta Geertin opissa tuli taas vahvistusta moneen pohtimaani asiaan. Ensinnäkin, asiat opetetaan huolella, yksi kerrallaan (selvähän se, mutta ihan oikeasti käytännössäkin, eikä vain teoriassa). Koiralta vaaditaan vain sitä mitä se osaa. Koiraa palkataan välittömästi, sillä, minkä se sillä hetkellä kokee palkitsevimmaksi. Tuttua, tuttua, mutta ihanaa saada taas vahvistusta itselleen, että on oikeilla jäljillä. Satuimme onneksemme aika mielenkiintoiseen paikkaan seuraamaan koulutusta, nimittäin parin-kolmen poliisin viereen ja saimme kuunnella erinäisiä kommentteja koirista, ohjaajista ja maalimiehen työskentelystä. Yksi poliiseista kertoi, kuinka oli edellisenä päivänä vängännyt Geertin kanssa aiheesta koiran hallinta. Geert oli väittänyt, että koiran täytyy pystyä hillitsemään itsensä ja toimimaan vasta kun ohjaaja antaa luvan. Poliisi oli vastannut, että koiran täytyy huomata kaikki asiat ja myös reagoida niihin. Illalla poliisi oli miettinyt asiaa ja ymmärtänyt, että lopulta Geert oli oikeassa, koiran täytyy toimia, mutta ohjaaja päättää milloin on aika. Koira ei saa kuumua työtehtävissä liikaa eikä tuhlata energiaa turhan räyhäämiseen. Se ei myöskään saa "päättää", että "tuo on vaarallinen, puren sitä" (esim. Belgiassa suurin osa poliisikoirien puremisten kohteeksi joutuneista on toisia poliiseja...). Oli upeaa seurata, kuinka Geert sai esiin keskittyneisyyden ja intensiivisyyden sellaisista koirista, jotka olivat koulutuksen alussa hiukan pallo hukassa. Pienillä asioilla Geert sai parannettua hallittavuutta, puruotetta, irroittamista hihasta. Kertaakaan koiria ei tarvinnut pienimmässäkään määrin pakottaa tai painostaa, niille ei edes tarvinnut korottaa ääntään. Koiria ei myöskään hetsattu äärimmilleen vaan ne pystyivät kokoamaan itsensä räjähtävään suoritukseen ilman "alkulämmittelyitä" (koska tiesivät mitä ovat tekemässä).

Kävimme myös seuraamassa Helen Phillipsin Gundog Workshopia ja vizlojen työskentelyä. Myös Helen painotti hallinnan tärkeyttä tietysti opettaen halittavuutta positiivisen vahvistamiosen kautta. Gundogs -osio tietysti kiinnosti kovasti, mutta kiiruhdimme kesken kaiken etenpäin ja jäimme hetkeksi seuraamaan K9 Multi Sports -osiota, koska "kämppiksemme" Kathleen osallistui testiin Jaken kanssa.

Lounaan jälkeen oli vuorossa hyödyllistä hauskuutusta Teresan ja Bethin voimin. TAGTeacherit vetivät "jumppatunnin", jonka jälkeen saimme naksutella (taggailla) erilaisia liikkeitä toisillemme. Erinomainen harjoitus! Tämän jälkeen saimme naksutella toisillemme, kun toinen harjoittelee koiran kanssa koiratnssiliikkeitä. Improvisoimme eri aiheiden mukaan, teema vaihteli autolla ajosta tai junasta sirkukseen. Sain ohjata Kathleenin Jakea, joka on kisaava koiratanssikoira. Kyllä osaavan bordercollien kanssa oli helppoa, ajattelet vain tekeväsi ja koira sen kun hoitaa loput :)! On tietysti muistettava, että ei ne opit ole Jakellekaan ilmaiseksi tulleet, työtunteja se on vaatinut...

Hyviä oppeja koreografian suunnitteluun sai myös tagteachereilta, kirjoitimme muistiinpanoja kynät sauhuten. Nämä rouvat tulevat muuten kesällä Ruotsiin, kannattaa pistää korvan taakse...

Kay Laurence, Gale Pryor, Teresa McKeon, Beth Wheeler & Geert de Bolster

Päivän päätteeksi Kay jakoi palkinnot Vuoden Naksutinkouluttajalle, jonka sai kanssamme samassa B&B:ssä asustanut sympaattinen mieskouluttaja. Hän pitää vaimoineen koirakoulua ja on mm. uudelleenkouluttanut aivan upeasti toimivan labbis-springeri-risteytyksen ja tarjonnut sille uuden kodin.

Niin sekin seminaari oli lopussa, mutta innolla aloimme jo majapaikkaan kävellessämme suunnitella seuraavaa matkaa.

Illalla kävimme vielä kerran ruotsalaisten kanssa syömässä, tällä kertaa kuuluisalla The Pudding Clubilla. Noh, mielestäni Kings Armsin pudding oli kyllä huomattavasti parempaa, samoin ruoka, mutta tänne kuulemma väki tulee ympäri maailmaa syömään englantilaista puddingia ja kokkikin on oikea huippuluokan chef joten kaipa meikäläisen makunystyröissä on jotain vikaa...

Maanantai - shopping day

Hei ei tää reissu vielä tähän loppunut, teidän täytyy lukea myös maanantain shoppailu-uutiset!

Viksuina ja vilmaattisina olimme tietysti varanneet aikaa myös shoppailuun. Vahingosta viisastuneina olemme huomanneet, että koiraseminaareissa aika kuluu - yllätys, yllätys - luennoilla istumiseen eikä kaupoissa kiertelyyn jää aikaa. Siispä olemme päätyneet siihen, että kunnon opintomatkoilla on vähintään yksi "luppopäivä". Tämän päivän vietimme viihtyisässä Stratford-Upon-Avonissa. (Stratford on Shakespearen syntymäkaupunki, joten nyt meistä tuli samalla myös sivistyneitä) Taksista päästyämme suorastaan ryntäsimme Woolworthsille, josta matka jatkui seuraavaan ja seuraavaan ja sitä seuraavaan kauppaan. Marjaana oli jostain onkinut tietoonsa, että paikkakunnalla sijaitsee nallekauppa, joten siellähän oli tietysti myös käytävä. On tunnustettava, että jokunen nalle tarttui myös minun mukaani, halusin tai en...

Nautimme perienglantilaisen kello viiden teen kodikkaalla teehuoneella ja osasimme ottaa ilon irti (jälleen kerran) suurista ruusukupeista ynnä muusta brittirekvisiitasta. Kun kaupat (liian aikaisin) sulkivat ovensa hyppäsimme viimeiseen bussiin ja viiletimme takaisin Mickletoniin. Bussimatka oli toinen kerta, kun pelotti auton kyydissä Englannissa, kuski näytti niin nuorelta että oli vaikea uskoa hänellä olevan ajokortin. Bensaa suonissa ainakin oli..

Tiistaina hyppäsimme aamupäivän junaan Honeybournesta ja suuntasimme takaisin kohti Birminghamia. Juna oli jostain syystä myöhässä ja missasimme yhden vaihdon, josta syystä menimme pikkaisen väärään suuntaan, mutta hällä väliä, aikaa oli ja saimme hyvän tekosyyn kipaista pikaisesti vielä Birminghamissa uudessa, isossa kauppakeskuksessa. Lentokentällä vähän houlestuneena asettelin matkalaukkua vaa´alle, mutta yllättäen lukemat olivat ihan asialliset enkä saanut ikäviä kommentteja virkailijalta.

Kelmin (KLM - hollantilainen lentoyhtiö) holskumaisen pomppivan lennon ja Amsterdamin välilaskun jälkeen pompsahdimme mukavasti kotimaan kamaralle. En ihmettele, kuinka nuo meidän holskut pomppii, taitaa olla tapana siellä Holskulandiassa kun lentoneetkin pomppivat iloisesti menemään. Mutta ei se mitään, pääasia että ehjänä perille :)!

"Susien" pennut ovat syntyneet! Pentuja tulla tupsahti lopulta kokonaista 9 kpl raitapaitoja, joista 5 urosta ja 4 narttua. Aikamoinen urakka emälle, mutta synnytys sujui hyvin ja Suska hoitaa pesuettaan tunnollisesti. Illalla tarjottu ruoka meni kerralla alas ja maitoa on tuntunut riittävän tasapuolisesti kaikille - toivottavasti myös jatkossa.


Tänne ne kaikki olivat ahtautuneina (kuva)!

Koko päivähän siinä pennutuksessa meni, pidin "taukoa" vain agilitykurssien vetämisen verran. Sillä aikaa pennutusvahtina toimi Marko, mitä nyt käväisi kanssani pystyttämässä esteet ja kokoamassa myös kurssien jälkeen. Oli todella kuuma, ukkosta ilmassa, mutta koirat jaksoivat yllättävän hyvin (omistajista puhumattakaan!).

Pennut ovat yllättävän tasakokoisia, värit kaikilla selvä brindle, jokunen tummemman oloinen joukossa, varsinkin yksi nartuista on melko musta. Vastasyntyneenä olivat kaikki mekoisia nokikolareita, ajattelin jo harmistuneena ettei tullut kovin kauniita värejä (turhamaista, myönnän!) mutta kuivuessaan paljastivat oikean värinsä. Otukset kyllä muistuttavat enemmän pieniä hyeenanpoikasia kuin koiria: a) raidat, b) NÄLKÄ, c) kova meno päällä (ruoanhakuun), d) ääni, e) piiloutuvat peiton poimuihin (saan varoa etteivät tukehdu), f) mainitsinko jo NÄLÄN :)?!

Eipä silti, aika perustyytyväisiä tuntuvat olevan. Synnytyksen kestäessä, kun emä oli levoton eivät pennut ehtineet kunnolla imeä mahaansa täyteen kun Susie taas levottomana vaihtoi asentoa. Silloin kuului tyytymätöntä huutoa. Nyt on rauha maassa ja Susien vieressä kasa pulleavatsaisia palleroita.

Tiedossa on silti unettomia öitä, koska pidän tapana nukkua pentujen kanssa samassa huoneessa noin kolmen viikon ikään saakka. Vaikka pentue olisi maailman tyytyväisin niin heräilen herkästi pikku vikinöihin. Jännä juttu, sillä muuten nukun kyllä sikeästi!

Pojat. Oli muuten vaikeaa saada heput pysymään samassa kuvassa! Jos tämä vauhti jatkuu niin huh huh.

(Salamalla, hämärässä huoneessa otetuissa kuvissa, värit eivät oikein näytä samalta kuin luonnossa.)







Tytöt, jotka tietenkin pysyivät paljon rauhallisemmin paikallaan. Joopa joo :).












Springerinpennuilla on ollut tosi tylsä päivä. Niiden viikko on ollut kiva; on käyty Lahdessa puistossa
katsomassa ihmisiä ja mitä tärkeintä: sorsia. On käyty uimassa monen monta kertaa (osa pennuista ui jo tosi hyvin 9 viikon ikäisenä), käyty on myös Kanteleen kyläpäivillä totuttelemassa väenpaljouteen ja ihmettelemässä kotieläimiä. Siihen verrattuna tämä päivä siis oli boooring. Pentuja säälien otimme Markon kanssa kaverit yksitellen pihalle vielä yhdentoista aikoihin illalla ja pidimme pienet noutotreenit apuvälineinä tennispallo, dami ja fasaaninsiipi. "Yllättäen" noutohommissa kunnostautuivat parhaiten Jango ja Brandy...









Brandy ja Victor tutustumassa pullasorsiin Vesijärven rannalla. Hihna oli oltava, muuten olisi ollut vaarana lähempi tutustuminen. Kumpi siitä sitten olisi kärsinyt enemmän, pentu vaiko lintu - en tiedä.. Lakia on kuitenkin kunnioitettava ja annettava riistalle (eh-heh, pullasorsat = riistaa?) rauha.


Jango on oikea vesipeto! Se ui tosi reippaasti ja taitavasti, ilman niin tyypillistä alkuräpiköintiä. Victor (jota kutsumme myös Puhveliksi, nyttemin saanut myös nimityksen Vesipuhveli) on myös kova poika uimaan ja jos saan inhimillistää niin vähän kateellinen Jangolle joka saa paljon huomiota ja kehuja koska on vielä taitavampi. Puhveli ui Jangon viereen ja painaa massallaan velipojan upoksiin. Rannalla usein vielä juoksee vierelle ja komentaa jos Jango on uinut liian kauas.

Vesi kiinnostaa kovasti myös Brandya, joka on kyllä hiukan uinut, mutta ei saanut ideasta kiinni samoin kuin veljensä. Brandy hakeutuukin aina vedenalaisten kivien päälle seisoskelemaan, on mukamas syvällä vedessä, mutta ei varsinaisesti tarvitse uida. Kovasti katselee veteen ja tekee pieniä yrityksiä, mutta on siinä ja siinä että kunnolla uskaltaisi. Huvittavaa katsella kuinka tilanne ärsyttää Brandya. Se on normaalisti NIIN itsevarma päällepäsmäri, joka paikassa ensimmäisenä. Äärimmäisen mielenkiintoista seurailla pentujen käyttäytymistä eri ikävaiheissa ja tilanteissa!

Mökkeilyä Mikkelissä:

Viikko on hurahtanut vauhdilla. Alkuviikon sadesäät aiheuttivat sen, että pennut joutuivat olemaan sisällä enemmän kuin normaalisti ja sen huomasi. Ipanat olivat virtaa täynnä ja niiden viihdyttämiseen joutui tosiaan paneutumaan. Onneksi karkasimme Markon kanssa mökille vain "kloonit" mukanamme. Jätimme Kristan ja Lauran pennunviihdyttämistehtäviin, hah haa!

(Kloonit on yleisnimitys näille meidän mustavalkoisille, tässä tapauksessa tarkoittaen sisaruksia Ginnietä & Donnaa.)

Mökillä tietysti koirat pääsivät uimaan ja jälkimetsään. Maasto oli vanhaa hakkuualuetta, täynnä aluskasvillisuutta, vadelmapensaita ja hakkuujätettä. Ensimmäistä jälkeä vetäessä huomasimme ukkometson lähtevän lentoon siitä suunnasta mihin ajattelimmen jäljen verettää. Päätimme kuitenkin kokeilla kuinka koirat suhtautuvat sen tuoreeseen hajuun. Myös hirvenjälkiä näkyi runsaasti, jäljelläkin, mutta nehän olivat jo vanhempia kuin itse jälki.

Donna pääsi sille jäljelle, jolla metso havaittiin. Heti kulman jälkeen ennen niin varma jäljestys sitten katkesikin: häntä alkoi vimmatusti vipattamaan ja koira pyöri tohkeissaan. Annoin Donnan hetken haistella metson piilopaikkaa (vain sulka löytyi) ja annoin kehoituksen jatkaa jäljestämistä, minkä Donna ällistyksekseni tekikin. Loppumatka meni vähän risteillen jälken päältä, kuitenkin koko ajan metrin säteellä itse jäljestä (merkkasimme tarkkaan, jotta uskallan arvioida näinkin tarkasti). Löytyihän se palkintosiipi, mutta koiralle jätetyt namit oli jokin metsäneläin käynyt syömässä!

Ginniellä oli vauhti päällä omalla jäljellään. Koska tässä ollaan aloittelijoita sekä koira että minä en uskaltanut kovin jarrutella vaan yritin pysyä perässä. Pari kertaa meinasinkin kaatua nenälleni pahassa risukossa. Hidas vauhtikin siinä maastossa oli meikäläiselle koetus, mutta Ginnietä se ei juurikaan hidastanut. Tässä näki kauounkilaiskoiran (Donna) ja maalaiskoiran (Ginnie) eron; Donnan oli vaikeaa päättää uskaltaako / osaako se ylittää pahimpia risukasoja, se ei oikein tiennyt kuinka olisi tassunsa asetellut ja olisi mieluusti kiertänyt pahat paikat. Ginnie sen sijaan on kai syntynyt ilman tuntoaistia, se painee läpi, yli ja ali mistä vaan eikä edes huomaa jos maaperä on vähän epävakaa. Jälki meni hyvin, mutta kulmauksessa Ginnie hutiloi, katsoi vaan että jaahas, ja painoi eteenpäin. Eli kai pitäis jotain keksiä siihen kulman merkkaamiseen ettei tästä tule tapaa.

Mökillä Ginnie oli lopulta pakko pitää kiinni ellemme itse olleet pihalla. Järven poukaman kaislikossa näytti olevan sorsapoikue ja Ginnie yritti päästä niitä vähän pölläyttelemään (ihan vähän vaan...) ja oli Hyvin Loukkaantuneen näköinen kun selitimme, että on olemassa sellaisia asioita kuin riistan pesimäaika ja metsästyslaki. Kaunis (ja kovaääninen) laulujoutsenkin ylitti meidät matalalta lentäen ja koiria villiinnyttäen, vaan siihen ei ehtinyt hidastakin hitaampi kamerani mukaan.

Suomen luonto... mitä muuta voi kesöltä toivoa? (kuva)

Maanantai alkoi mukavissa merkeissä: pennut uinuivat rauhallisina ja sain nukkua pitkään. Tosin niillä oli herättyään kiire ulos ja huutava nälkä! Pentujen päivä on ollut rauhallinen, ei mitään tavallisuudesta poikkevaa. Ainoastaan Brandy pääsi metsään mukaan kun kävimme tekemässä isoille koirille jäljet. Tietysti myös Brandylle tehtiin pikkuruinen, muutaman metrin jälki. Nyt oli jäljestämisessä jo ihan selvä tarkoitus ja meininki, vaikka ei hullummin mennyt edellisellä kerrallakaan. Nenä kävi niin että nuuskutus kuului ja löytyihän se saalis; sorsansiipi ja muutama kuivamuonanpala.

Huvittava juttu sattui, kun Brandy alussa pari kertaa erkani jäljeltä, otti ilmavainun ja lähti määrätietoisesti puskemaan tiheikön läpi Markon luokse. Marko kun istui jälkiämpärin päällä.. Pentu kierteli ämpäriä (jonka sisällä siis sieni ja veripullo + muut tarvikkeet) ja näytti siltä kun haluisi todeta "idiootit, ettekö näe että se hajun lähde on tässä".

Illalla vuorossa oli agilitykurssit, joihin Laura osallistui Brendan ja Ginnien kanssa. Myös Donna pääsi kokeilemaan esteitä kurssien välisellä tauolla.

Muutama otos ensimmäisestä ryhmästä:

Tosi hieno ryhmä, jossa jokainen on edistynyt huimasti! Koirat ovat hyvin hallinnassa eivätkä touhottele omiaan vaan pystyvät keskittymään oppimiseen. Myös myöhemmässä ryhmässä on taitavia koiria ohjaajineen, esteet sujuvat hienosti, mutta ryhmä on suurempi mikä vaikuttaa tietysti keskittymiseen.

Vielä näytteitä ensimmäisestä ryhmästä:

Ja vielä Donnan tyylinäytteet, ensimmäistä (?) kertaa esteillä:

"Jaahas ja tästäkö hyppäämällä saan sen makupalan, niinkö?"






Keinu opetellaan menemään rauhallisesti ilman turhaa hätiköintiä.

Harmin paikka kun toista ryhmää ei kertakaikkiaan ollut aikaa kuvata!

Parin tunnin agilityn (ja esteiden raahaamisen, kiitoksia avusta kurssilaiset!) jälkeen olikin aika siirtyä seuraavaan ohjelmanumeroon eli vuorossa oli sosiaalistamislenkki. Aloitimme lenkit jo keväällä ja pienen tauon jälkeen jatkoimme maanantaiulkoiluamme. Paikalla oli tänään vain kourallinen koiria mutta sehän ei meitä hidastanut, päinvastoin! Alkuun vähän kontaktirinkiä ja ohitusharjoituksia ja sitten menoksi. Sade vähän ropsautteli matkan varrella ja jouduin jo kyselemään mielipiteitä jatketaanko vai palataanko. Kaikkien mielipide tuntui olevan se, ettei meitä sokerista ole tehty, joten jatkoimme lenkin urheasti loppuun saakka piittaamatta matalalla leijuvista tummista pilvistä. Lopuksi luoksetuloharjoitukset ja sitten kiitokset, yhdeksän aikoihin olimme valmiita lähtemään kotiin.

Tunti agilitya per koira (paitsi Donsku joka käväsi vain esteet läpi) + vajaan tunnin lenkki. Aktivointia tarpeeksi yhdelle illalle? E-hei, kun päsimme kotiin hörppäsimme kahvit ja hyppäsimme uudestaan autoon, koko springerijengi mukana (pennut sentään jäivät kotiin). Susien ilme oli sydäntäsärkevä; "enkö taaskaan pääse mukaan?". Suskaparka. Yleensä se on aina ensimmäisenä pääsemässä erinäisiin harrastuksiin. Pullean mahansa vuoksi sitä ei viitsi ottaa agilitykentälle odottelemaan koska se ei missään tapauksessa ainakaan pääsisi esteille (jota se rakastaa). Jäljen voisi ajaa, mutta tällä kertaa olimme pahoja ja teimme vain verijäljet springereille. Täytyy jollain tavalla hyvittää (sai kyllä myöhemmin jätskiä).

Brenda meni ensimmäisenä. Eteni varmasti ilman epäröintiä, pikemmin liian vauhdikkaasti ja välillä hutiloiden jäljen vierestä. Kulmaus löytyi hyvin ja merkattiin ja loppupätkä meni kutakuinkin tarkasti. Brenda on melko varman oloinen jäljestäjä, mutta tarvitsee vähän malttia.

Seuraavana vuorossa Donna. Yritämme kokeilla Donnan kanssa erilaisia asioita, jotta saamme selville mikä se on koiriaan. Donnahan on tullut meille edellisestä kodistaan ajanpuutteen vuoksi ja etsii nyt uutta kotia. Emme oikein odottaneet Donnalta yhtään mitään, mutta sepä tyttö yllätti! Veren haju ei selvästi ollut Donnalle tuttu, sen verran varovaisesti, mutta kiinnostuneena se jäljen aloitti. Alussa tarvittiin jonkin verran kehua ja kannustusta, mutta loppu mentiinkin jo pelkästä jäljestyksen ilosta. Donna meni millilleen jäljellä, nenä ei paljoa jäljeltä noussut kun se eteni. Varmasti tarkin suoritus näistä kolmets, vaikka omat koirat ovat sentään ennenkin verijälkeä "maistaneet". Jäljen päässä odottava sorsansiipi ja sen alle piilotetut herkut kelpasivat. Donna söi namit ja nappasi muitta mutkitta siiven suuhunsa ja kantoi sen alas aloituspaikalle saakka Hyvin Ylpeän näköisenä. Eikä olisi halunnut irrottaa siivestä, piti vain lujasti kiinni (ei kyllä pätkääkään vastustellut, murissut tms. mutta piti vain suuta tiukasti kiinni). Marko totesi tyytyväisenä että "eipä haavakot Donnalta karkaisi". Olin kyllä Donnan suorituksesta erittäin positiivisesti yllättynyt!

Viimeisenä jäljelle pääsi "iskän koira" eli Ginnie. Ginnie lähti hyvin ja kulki jäljellä koko matkan lähes samalla tarkkuudella kuin siskonsa Donna, mutta käytti enemmän ilmavainua. Varsinaisia hukkia ei tullut, pari kertaa eksyi jäljeltä n. metrin verran mutta otti nopeasti vainun ja palasi välittömästi jäljelle ilman apua. Kulman merkkasi huolellisesti ja jatkoi suoraan oikeaan suuntaan. Jäljen päässä odotti taas sorsansiipi makupaloineen. Ginnie haisteli nameja ja tuijotti siipeä sen näköisenä kuin ajattelisi "mitä hittoa tuo täällä tekee?". Oli kai vaikea yhdistää kuiva siipi poronveren hajuun, he-heh. Ginnie oli löydöstä niin yllättynyt, ettei tapojensa vastaisesti ottanut siipeä suuhunsa vaan sylkäisi sen tarjottaessa pois. Vaan johan alkoi siipi kelpaamaan kun lähestyimme muita koiria; häntä pystyssä liputtaen (tiedän, ei kaunista springerillä, mutta kun hän oli Niin Ylpee...) neiti kantoi aarteensa aina autolle saakka.

Brenda tapansa mukaan yritti vapaaksi päästyään pinkaista takaisin tutkimaan muidenkin jäljet siltä varalta jos sinne olisi jäänyt jotain syötävää.

Huomenna uusi päivä, uudet kujeet. Laitanpa tähän loppuun vielä kuvan siitä mistä tällä hetkellä haaveilen:

On nimittäin hirveä nälkä. Olen luvannut itselleni etten syö seitsemän jälkeen ja ääliö menin kertomaan sen lupauksen myös Markolle & tytöille. Kuva on Tukholman vanhassa kaupungissa sijaitsevasta pitseriasta, josta saa ihania, aitoja italialaisia pitsoja... (Lihon kaksi kiloa jo pelkän kuvan katsomisesta)

Ai mutta kello onkin jo yli kaksitoista yöllä! Eiks se ole siis aamu = saan taas syödä?

Jäljet tehty ja ajettu.

Sade tosiaan meinasi estää pentujälkien teon, alkoi kuin alkoikin satamaan niin että jopa koiraihminen meinasi jättää lähtemättä ulos. Telkkari ja sohva houkuttelivat kovasti, mutta onneksi juhannuksen TV-ohjelmien taso lähestulkoon pakotti valitsemaan ulkoilun.

Marko otti pennut autoon ja me Lauran kanssa otimme Susien (joka ei siis aiemmin päivällä päässyt pitkälle lenkille) ja reippaasti juoksimme (kyllä-kyllä, epäilijät, minäkin lenkkeilen joskus). Suska kiinni ladon seinään (= tyytymätön ilme) ja jälkien tekoon.

Jäljet tehtiin heinäpellolle josta juuri on korjattu rehua. Ruoho oli jo parikymmensenttistä ja todella kosteaa. Tuuli oli kohtuullista. Jäljet olivat ehkä kymmenen metriä pitkiä ja niissä oli loivahkosti kaartuva 90 asteen kulma.

Jäljen alkuun jätettiin merkiksi pakasterasian kansi. Tässä Victor tulossa aloituspaikalle ihmetellen uutta hajua.
Pennut otettiin yksitellen jäljelle heti kun kaikki neljä jälkeä oli vedetty. Kaikkien taiteen sääntöjen vastaisesti siis. Kasvatinomistajille neuvoksi: älkää tehkö kuten minä teen, vaan... Huomasi kyllä pentujen käytöksestä, kuinka haju levisi tuulen mukana. Yllättävän hyvin kaikki kuitenkin suoriutuivat tehtävästään. Jokainen löysi jäljen päähän palkkioksi jätetyn rasian riistaherkkuineen.

Parhaiten tehtävästä suoriutuivat Brandy sekä JingJangiksi kutsumamme, vielä nimetön (virallinen nimi on R. Shotgun Blues) urospentu (tyylinäyte kuvassa vasemmalla). Molemmat kyllä kieltämättä käyttivät varsinkin lopussa runsaasti ilmavainua, mutta kun tarkoitus on ensisijaisesti kasvattaa metsästyskoiria eikä jälkikoiria niin sepä ei todellakaan haittaa! Alkureaktio poronveren hajulle oli kaikilla (paitsi Brandylla) sama; Lauran sanoja lainatakseni: "takajalat eivät uskalla tulla". Tarkoittaen sitä että pentu venytti itseään piiitkäksi haistaessaan oudon, mielenkiintoisen ja ehkä vähän pelottavankin hajun.


Havaitsimme, että riistakäristyksen palat olivat pennuista hyviä, mutta niiden syömiseen meni turhan kauan koska liha on melko sitkeää. Päätimme seuraavalla kerralla laittaa jäljelle palkkioksi jauhelihasta pyöriteltyjä, herneen kokoisia pallosia. Lopussa voi hyvin olla vaikkapa sitä saksanhirveä.. Isolla koiralla lihan sitkeys ei tietenkään ole este, ainakaan näille meidän ahmateille.

Oikealla kuvassa Brandy palkkionsa kimpussa.

Myös Susielle tehtiin jälki, tosin perinteisesti "PK-tyyliin" eli ilman verta. Sekin ajettiin saman tien, koska kyseessä oli ennemminkin vain aktivointia Susielle eikä mikään varsinainen treeni. Keppejäkään ei ollut mitä ilmaista ja maastokin oli helppoa peltoa. Susie lähti vähän epätarkasti, mutta paransi merkittävästi kulmalta ja menikin nenä maassa koko loppumatkan aina palkkiona odottavalle pakasterasialle saakka. Lähtö oli huvittava; merkkinä aloituksesta oli pakasterasian kansi ja samoja rasioita käytetään hakutreeneissä ja raunioilla. Susie tuijotti kantta ja kävi maahan, aikeissa aloittaa ilmaisun (haukku) kunnes älysin ottaa kannen pois ja kehoitin "etsi jälki".

Pennut olivat tyytyväisiä, väsyneitä ja nälkäisiä, kun tulimme kotiin. Pääsivät vielä hetkeksi ulos pentutarhaan, söivät siellä ja nukkuvat nyt sikeästi joka iikka.