"Susien" pennut ovat syntyneet! Pentuja tulla tupsahti lopulta kokonaista 9 kpl raitapaitoja, joista 5 urosta ja 4 narttua. Aikamoinen urakka emälle, mutta synnytys sujui hyvin ja Suska hoitaa pesuettaan tunnollisesti. Illalla tarjottu ruoka meni kerralla alas ja maitoa on tuntunut riittävän tasapuolisesti kaikille - toivottavasti myös jatkossa.


Tänne ne kaikki olivat ahtautuneina (kuva)!

Koko päivähän siinä pennutuksessa meni, pidin "taukoa" vain agilitykurssien vetämisen verran. Sillä aikaa pennutusvahtina toimi Marko, mitä nyt käväisi kanssani pystyttämässä esteet ja kokoamassa myös kurssien jälkeen. Oli todella kuuma, ukkosta ilmassa, mutta koirat jaksoivat yllättävän hyvin (omistajista puhumattakaan!).

Pennut ovat yllättävän tasakokoisia, värit kaikilla selvä brindle, jokunen tummemman oloinen joukossa, varsinkin yksi nartuista on melko musta. Vastasyntyneenä olivat kaikki mekoisia nokikolareita, ajattelin jo harmistuneena ettei tullut kovin kauniita värejä (turhamaista, myönnän!) mutta kuivuessaan paljastivat oikean värinsä. Otukset kyllä muistuttavat enemmän pieniä hyeenanpoikasia kuin koiria: a) raidat, b) NÄLKÄ, c) kova meno päällä (ruoanhakuun), d) ääni, e) piiloutuvat peiton poimuihin (saan varoa etteivät tukehdu), f) mainitsinko jo NÄLÄN :)?!

Eipä silti, aika perustyytyväisiä tuntuvat olevan. Synnytyksen kestäessä, kun emä oli levoton eivät pennut ehtineet kunnolla imeä mahaansa täyteen kun Susie taas levottomana vaihtoi asentoa. Silloin kuului tyytymätöntä huutoa. Nyt on rauha maassa ja Susien vieressä kasa pulleavatsaisia palleroita.

Tiedossa on silti unettomia öitä, koska pidän tapana nukkua pentujen kanssa samassa huoneessa noin kolmen viikon ikään saakka. Vaikka pentue olisi maailman tyytyväisin niin heräilen herkästi pikku vikinöihin. Jännä juttu, sillä muuten nukun kyllä sikeästi!

Pojat. Oli muuten vaikeaa saada heput pysymään samassa kuvassa! Jos tämä vauhti jatkuu niin huh huh.

(Salamalla, hämärässä huoneessa otetuissa kuvissa, värit eivät oikein näytä samalta kuin luonnossa.)







Tytöt, jotka tietenkin pysyivät paljon rauhallisemmin paikallaan. Joopa joo :).












Springerinpennuilla on ollut tosi tylsä päivä. Niiden viikko on ollut kiva; on käyty Lahdessa puistossa
katsomassa ihmisiä ja mitä tärkeintä: sorsia. On käyty uimassa monen monta kertaa (osa pennuista ui jo tosi hyvin 9 viikon ikäisenä), käyty on myös Kanteleen kyläpäivillä totuttelemassa väenpaljouteen ja ihmettelemässä kotieläimiä. Siihen verrattuna tämä päivä siis oli boooring. Pentuja säälien otimme Markon kanssa kaverit yksitellen pihalle vielä yhdentoista aikoihin illalla ja pidimme pienet noutotreenit apuvälineinä tennispallo, dami ja fasaaninsiipi. "Yllättäen" noutohommissa kunnostautuivat parhaiten Jango ja Brandy...









Brandy ja Victor tutustumassa pullasorsiin Vesijärven rannalla. Hihna oli oltava, muuten olisi ollut vaarana lähempi tutustuminen. Kumpi siitä sitten olisi kärsinyt enemmän, pentu vaiko lintu - en tiedä.. Lakia on kuitenkin kunnioitettava ja annettava riistalle (eh-heh, pullasorsat = riistaa?) rauha.


Jango on oikea vesipeto! Se ui tosi reippaasti ja taitavasti, ilman niin tyypillistä alkuräpiköintiä. Victor (jota kutsumme myös Puhveliksi, nyttemin saanut myös nimityksen Vesipuhveli) on myös kova poika uimaan ja jos saan inhimillistää niin vähän kateellinen Jangolle joka saa paljon huomiota ja kehuja koska on vielä taitavampi. Puhveli ui Jangon viereen ja painaa massallaan velipojan upoksiin. Rannalla usein vielä juoksee vierelle ja komentaa jos Jango on uinut liian kauas.

Vesi kiinnostaa kovasti myös Brandya, joka on kyllä hiukan uinut, mutta ei saanut ideasta kiinni samoin kuin veljensä. Brandy hakeutuukin aina vedenalaisten kivien päälle seisoskelemaan, on mukamas syvällä vedessä, mutta ei varsinaisesti tarvitse uida. Kovasti katselee veteen ja tekee pieniä yrityksiä, mutta on siinä ja siinä että kunnolla uskaltaisi. Huvittavaa katsella kuinka tilanne ärsyttää Brandya. Se on normaalisti NIIN itsevarma päällepäsmäri, joka paikassa ensimmäisenä. Äärimmäisen mielenkiintoista seurailla pentujen käyttäytymistä eri ikävaiheissa ja tilanteissa!

Mökkeilyä Mikkelissä:

Viikko on hurahtanut vauhdilla. Alkuviikon sadesäät aiheuttivat sen, että pennut joutuivat olemaan sisällä enemmän kuin normaalisti ja sen huomasi. Ipanat olivat virtaa täynnä ja niiden viihdyttämiseen joutui tosiaan paneutumaan. Onneksi karkasimme Markon kanssa mökille vain "kloonit" mukanamme. Jätimme Kristan ja Lauran pennunviihdyttämistehtäviin, hah haa!

(Kloonit on yleisnimitys näille meidän mustavalkoisille, tässä tapauksessa tarkoittaen sisaruksia Ginnietä & Donnaa.)

Mökillä tietysti koirat pääsivät uimaan ja jälkimetsään. Maasto oli vanhaa hakkuualuetta, täynnä aluskasvillisuutta, vadelmapensaita ja hakkuujätettä. Ensimmäistä jälkeä vetäessä huomasimme ukkometson lähtevän lentoon siitä suunnasta mihin ajattelimmen jäljen verettää. Päätimme kuitenkin kokeilla kuinka koirat suhtautuvat sen tuoreeseen hajuun. Myös hirvenjälkiä näkyi runsaasti, jäljelläkin, mutta nehän olivat jo vanhempia kuin itse jälki.

Donna pääsi sille jäljelle, jolla metso havaittiin. Heti kulman jälkeen ennen niin varma jäljestys sitten katkesikin: häntä alkoi vimmatusti vipattamaan ja koira pyöri tohkeissaan. Annoin Donnan hetken haistella metson piilopaikkaa (vain sulka löytyi) ja annoin kehoituksen jatkaa jäljestämistä, minkä Donna ällistyksekseni tekikin. Loppumatka meni vähän risteillen jälken päältä, kuitenkin koko ajan metrin säteellä itse jäljestä (merkkasimme tarkkaan, jotta uskallan arvioida näinkin tarkasti). Löytyihän se palkintosiipi, mutta koiralle jätetyt namit oli jokin metsäneläin käynyt syömässä!

Ginniellä oli vauhti päällä omalla jäljellään. Koska tässä ollaan aloittelijoita sekä koira että minä en uskaltanut kovin jarrutella vaan yritin pysyä perässä. Pari kertaa meinasinkin kaatua nenälleni pahassa risukossa. Hidas vauhtikin siinä maastossa oli meikäläiselle koetus, mutta Ginnietä se ei juurikaan hidastanut. Tässä näki kauounkilaiskoiran (Donna) ja maalaiskoiran (Ginnie) eron; Donnan oli vaikeaa päättää uskaltaako / osaako se ylittää pahimpia risukasoja, se ei oikein tiennyt kuinka olisi tassunsa asetellut ja olisi mieluusti kiertänyt pahat paikat. Ginnie sen sijaan on kai syntynyt ilman tuntoaistia, se painee läpi, yli ja ali mistä vaan eikä edes huomaa jos maaperä on vähän epävakaa. Jälki meni hyvin, mutta kulmauksessa Ginnie hutiloi, katsoi vaan että jaahas, ja painoi eteenpäin. Eli kai pitäis jotain keksiä siihen kulman merkkaamiseen ettei tästä tule tapaa.

Mökillä Ginnie oli lopulta pakko pitää kiinni ellemme itse olleet pihalla. Järven poukaman kaislikossa näytti olevan sorsapoikue ja Ginnie yritti päästä niitä vähän pölläyttelemään (ihan vähän vaan...) ja oli Hyvin Loukkaantuneen näköinen kun selitimme, että on olemassa sellaisia asioita kuin riistan pesimäaika ja metsästyslaki. Kaunis (ja kovaääninen) laulujoutsenkin ylitti meidät matalalta lentäen ja koiria villiinnyttäen, vaan siihen ei ehtinyt hidastakin hitaampi kamerani mukaan.

Suomen luonto... mitä muuta voi kesöltä toivoa? (kuva)